Paavo Nurmen säätiö 50 vuotta

Arvoisa Paavo Nurmen Säätiön hallitus; kunnioitettu Juhlaväki. Olen kiitollinen, että saan olla mukana juhlimassa Paavo Nurmen Säätiön täyttäessä 50 vuotta ja luoda katseen Säätiön lääketieteellisiin linjauksiin vuosien varrelta.

On paradoksaalista ja traagistakin, että juuri Paavo Nurmi sairastui sepelvaltimotautiin. Olihan hän aktiivinen superurheilija, jolla ei ollut mitään tunnettuja sepelvaltimotaudin vaaratekijöitä. Ei ylipainoa eikä tupakointia, ja tiettävästi normaali verenpaine ja kolesterolitaso – ainakin silloisten standardien mukaan. Siis sydämen ja verisuoniston terveyden kannalta ”täydellinen” mies. Juuri hänen olisi pitänyt voida olla sydänterveyden malliesimerkki kaikille suomalaisille. Mutta kaikesta hyvästä huolimatta Paavo Nurmi sai sydäninfarktin 1950-luvulla 60-vuotiaana ja noin kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1968, hän joutui sairaalaan aivohalvauksen vuoksi.

Jos Paavo Nurmen sepelvaltimotaudin syynä olisi ollut jokin elintaparemontilla hoidettavissa oleva tavanomainen vaaratekijä, hän olisi määrätietoisena toimen miehenä toki tehnyt kaikkensa estääkseen valtimotaudin. Mutta Paavo Nurmi oli aikansa lapsi. Silloin, noin puoli vuosisataa sitten tukkeutunutta sepelvaltimoa ei osattu avata, kuten nykyään osataan. Jos olisi osattu, ei sydäninfarktia ehkä olisi edes ehtinyt syntyäkään. Samoin – jos aivoveritulppa olisi osattu liuottaa tai imaista aivovaltimosta pois, ei halvausta olisi edes ehtinyt syntyä. Mutta lääketieteellä ei ollut tuolloin ehkäiseviä neuvoja tai parantavia keinoja tälle armottoman kovan itsekurin omanneelle miehelle.

Sepelvaltimotaudin kehittyminen jäikin suuresti askarruttamaan Paavo Nurmea. Hän piti sitä suorastaan vihollisenaan, oman elämänsä herra ei ollut tottunut yllätyksiin. Niinpä hän toimen miehenä päätti tukea rahallisesti sellaista toimintaa, jonka avulla tämän taudin syyt ja synnyt syvät selvitettäisiin kertaheitolla. Siitä tiedosta olisi sitten apua monelle potilaalle sekä Suomessa että muualla, ja myös hänelle itselleen. Näin syntyi Paavo Nurmen säätiö. Suomalaisille sydän- ja verisuonitautien tutkijoille se oli todellinen lottovoitto.

Vuonna 1968 perustetulle säätiölle määriteltiin kaksi tapaa edistää perustajansa tarkoitusperiä: ensinnäkin Kansainvälisten symposiumien järjestäminen Suomessa ja toiseksi Tutkimusapurahojen myöntäminen nuorille lahjakkaille suomalaisille tutkijoille.

Ensimmäistä Paavo Nurmi-symposiumia suunniteltiin rivakasti ja se pidettiinkin jo vuonna 1969 – siis vain vuosi Säätiön perustamisen jälkeen. Symposiumin suunnittelutyöhön pyydettiin suomalaisen kardiologian isä, Helsingin yliopiston professori Pentti Halonen, joka puolestaan pyysi apua tuttavaltaan lontoolaiselta Sir John McMichaelilta. Sir John oli modernin kardiologian pioneeri Isossa Britanniassa, ja lääkäri jota on luonnehdittu oman sukupolvensa erääksi merkittävimmistä kliinisistä tutkijoista. Vahvasti olivat siis ne peruskivet muurattu, joiden varaan Säätiö rakennettiin.

Yhdessä professorit Halonen ja McMichael kehittivät kokousformaatin, johon kuului parikymmentä kutsuttua luennoitsijaa, jotka olivat sekä ulkomaisia että kotimaisia alan huippuja. Myöhemmin kokousten suunnittelusta vastasivat professorit Halonen ja Antti Louhija, seuraavaksi professorit Heikki Frick ja Vesa Manninen, ja myös professori Kimmo Kontula, jotka kaikki ovat olleet myös säätiön hallituksen jäseniä. On merkillepantavaa, että toisin kuin monen muun symposiumin kohdalla, Paavo Nurmi-symposiumien aihevalinta ei ole perustunut avoimeen hakuun, vaan Säätiön omiin päätöksiin. Niinpä kaikki erinomaiset aihevalinnat ovat olleet sulkia Säätiön hallituksen lääkärijäsenten hattuihin.

Ensimmäisiin symposiumeihin osallistuneilla tutkijoilla oli mahdollista tavata myös Paavo Nurmi, joka osallistui symposiumien iltatilaisuuksiin. Siellä oli mahdollisuus kuulla ”His Master’s Voice”. Nurmi viihtyi iltatilaisuuksissa ja kyseli uteliaana tietoja kokouksen annista: mitä uutta sepelvaltimotaudista ja sen hoidosta? Tällaiset tapaamiset ovat olleet varmasti tärkeitä ja unohtumattomia kummallekin osapuolelle. Paavo Nurmen kuoleman jälkeen pidettiin liikunnan merkitystä käsitellyt symposiumi ja illallisvieraiden joukossa oli myös hänen hyvä ja pitkäaikainen ystävänsä, presidentti Urho Kekkonen. Kekkonen iloitsi siitä, että Säätiö pitää yllä Paavo Nurmen nimen tunnettuutta uudella tavalla ja korosti illallispuheessaan urheilun merkitystä koko kehon hyvinvoinnin kannalta. Illallispuheen kotiläksynä oli ”mens sana in corpore sano” ja sen loppupäätelmänä ”hyvä mieli on paras lääkäri”. Kenties taustalla oli huoli menestyneen liikemiehen arkeen välttämättä liittyneestä stressistä.

Vaikka symposiumien ohjelmat olivat aluksi melko kliinispainotteisia, on alusta alkaen pyritty kattamaan laaja kirjo tutkimuksia kokouksen teemaksi valitun aiheen ympäriltä: laboratoriosta potilasvuoteen äärelle. Yhdistelemällä sydän- ja verisuonitutkimuksen koko kirjon eri osia, on symposiumin ohjelma saatu yhä monitieteisemmäksi ulottuen laboratoriossa tehdystä perustutkimuksesta patologis-anatomisiin, kliinisiin, geneettisiin ja epidemiologisiin tutkimuksiin saakka – siis Halosen ja McMichaelin alkuperäisten näkemysten mukaisesti.

Kardiologisen kaleidoskoopin keskiössä ovat kuitenkin olleet sepelvaltimot ja niiden ruokkima sydänlihas: mikä niitä vahingoittaa, miten ja miksi. Tämä linjakas ja hyvin fokusoitu aihepiiri on ollut toistaiseksi pidettyjen 18 symposiumin vahvuus. Yksittäisten Paavo Nurmi-symposiumien aihepiiriä valittaessa on aina pyritty löytämään ajankohtainen aihe. Mitkä ovat päivänpolttavia kysymyksiä ja mitä uutta on löydetty? Mistä pitäisi raportoida ja keskustella monikansallisessa tutkijoiden tapaamisessa siten, että samalla luodaan visionäärinen katse tulevaisuuteen?

Kahdeksantoista symposiumin sarjan aihepiirit ja niissä pidettyjen tieteellisten puheenvuorojen pitäjien meriitit kertovat siitä, että Säätiön tekemä myöhempi linjaus ”antaa suomalaisille alan huipuille vapaat kädet kutsua tuntemiaan maailman johtavia tutkijoita Paavo Nurmi-symposiumeihin” on ollut täysosuma. Symposiumien tieteellisen sanoman kansainvälisen levityksen ja symposiumien historian kirjoituksen kannalta on ollut puolestaan ratkaisevan tärkeää, että symposiumien esitykset ovat luettavissa kansainvälisten julkaisusarjojen Erikoisnumeroissa.

Symposiumien sarja alkoi valtimotromboosia eli valtimon tukkeumaa Käsittelevällä kokouksella. Tämä aihepiiri on ollut selvästi kiintoisin, koska sitä on käsitelty enemmän kuin mitään muuta aihetta eli yhteensä kolme kertaa, vuosina 1969, 1979, ja 2000. Aiheen tärkeys on ilmeinen: aiheuttaahan sepelvaltimoplakin repeämisen laukaisema sepelvaltimon osittain tai kokonaan tukkiva verihyytymä eli trombi sydäninfarktin – taudin, joka tappaa eniten maailmassa ja josta Paavo Nurmikin kärsi. Eikä ole lainkaan yllättävää, että juuri tromboosi-symposiumissa 1979 saatiin kuulla alan ehdottoman gurun, brittiläisen professori John Vanen käsitys kehon itsensä muodostamasta molekyylistä, prostasykliinistä, joka ehkäisee trombin muodostumista. Tämän molekyylin löytämisestä John Vane palkittiin vain muutama vuosi kokouksen jälkeen lääketieteen Nobelin palkinnolla vuonna 1982.

Samaisessa vuoden 1979 kokouksessa oli vieraana myös kuuluisa professori Russel Ross Seattlesta. Hän esitti tasan 20 vuotta myöhemmin, vuonna 1999, juuri ennen kuolemaansa, maineikkaassa the New England Journal of Medicinessä teorian, jonka mukaan ateroskleroosi on tulehdussairaus. Tämä paradigman muuttanut kirjoitus ikonisoi Rossin ateroskleroositutkijoiden maailmassa ja siinä esitetty radikaali ajatus osoittautui lopullisesti oikeaksi viime vuoden syyskuussa, kun maailmanlaajuista huomiota saaneessa lääketutkimuksessa osoitettiin, että modernin tulehdusta estävän lääkkeen avulla voidaan vähentää sydäninfarktien määrää. Russel Rossin varhainen mukanaolo, ja erityisesti John R. Vanen, kutsuminen Symposiumiin kolme vuotta ennen hänen saamaansa Nobelin palkintoa kertovat Paavo Nurmi-symposiumien ajan hermolla olemisesta ja visionäärisestä valppaudesta, ja toisaalta symposiumien saamasta suuresta kansainvälisestä arvostuksesta huippututkijoiden silmin – tulevat ne tännekin, pohjan perukoille!

Kokoussarjan painopisteen kannalta tärkeitä ovat olleet myös liikuntaa, verenpainetautia ja veren kolesterolia käsitelleet kokoukset. Kuten jo mainittiin, ensimmäisessä Paavo Nurmen kuoleman jälkeen pidetyssä symposiumissa aiheeksi oli valittu ”Liikunta ja sepelvaltimotauti”. Tämä aihevalinta oli todellinen kunnianosoitus Paavo Nurmen urheilusaavutuksille ja siinä kiteytyivät Paavo Nurmen elämän suuruus ja sairaus. Paavo Nurmi symposiumeissa on ollut keskustelun pohjana myös hermoston ja psyyken merkitys sepelvaltimotaudin synnyssä, diabeteksen ja ateroskleroosin välinen yhteys, sydämen rytmihäiriöt, ateroskleroottisten valtimotautien riskitekijöiden tunnistaminen ja ehkäisevä hoito lapsilla ja nuorilla, tärkeä aihepiiri jonka on nostanut maailmanmaineeseen täällä Turussa eli Paavo Nurmen syntymäkaupungissa tehtävä tieteellinen tutkimus.

Viimeisimmän Paavo Nurmi-symposiumin pitopaikka oli tässä samaisessa talossa, jossa nyt vuonna 2018 vietämme tätä Säätiön 50-vuotisjuhlaa. Loppukesästä 2016 pidetyn ”Future Technologies for Heart Diseases” symposiumin ohjelma oli monella tapaa uudenlainen ja sen tieteellinen sisältö heijasteli käynnissä olevaa teknologista vallankumousta ja sen luomia odotuksia biolääketieteessä. Lääketieteellisen teknologian ja tutkimuksen tuottamat tulokset heijastavat radikaaleja muutoksia myös sydänpotilaan taudin patologian ymmärtämisessä, diagnostiikassa ja hoidossa. Symposiumin tähtipuhujana oli vuonna 2012 ensin suomalaisen Millenium palkinnon saanut ja samana vuonna Nobelin palkinnon saanut japanilainen tutkija Shinya Yamanaka. Hänen luentonsa omista kantasolututkimuksistaan oli häikäisevä optimismissaan: sydänpotilaan ihosolusta voidaan joskus tulevaisuudessa rakentaa hänelle vaikkapa uusi terve sydän!

Paavo Nurmen Säätiö jakaa myös apurahoja, vuosittain yhteensä noin 200 000 euroa. Vastaavasti kerran kolmessa vuodessa pidettävän symposiumin hinta on vuotta kohden laskettuna arviolta 50 000 euroa. Onko Paavo Nurmen säätiö jakama taloudellinen tuki symposiumien ja apurahojen jaon osalta oikeassa suhteessa, jotta sen tarkoitusperät toteutuisivat optimaalisesti? Onko varaa kumpaankin? Vastaus on ehdottomasti: kyllä. Miksi niin varma vastaus? Siksi, että nuoret ovat tulevaisuutemme.

Symposiumien kantavana voimana onkin ollut toimia foorumina, jossa myös erityisesti nuoret, ja miksei hieman varttuneemmatkin suomalaiset kardiovaskulaaritutkimusta innostuneesti tekevät lääkäritutkijat ja heidän yhteistyökumppaninsa voisivat tavata alan kansainvälisiä huippuja ja samalla solmia henkilökohtaisia suhteita – parhaassa tapauksessa siten, että tapaamisen seurauksena tutkija pääsee post-doc-tutkijaksi ”tutkijaidolinsa” laboratorioon. Suorasti tai epäsuorasti näin on käynyt monta kertaa.

Esimerkiksi nykyisin Helsingin yliopistollisessa keskussairalassa toimivalle kliiniselle tromboositutkijalle, professori Riitta Lassilalle järjestyi aikoinaan tilaisuus lähteä maailmankuulun ja yhdysvaltojen ehkä merkittävimmän kardiologin, professori Valentin Fusterin laboratorioon Columbian yliopistoon New Yorkiin. Fuster oli puhujana tromboosia käsitelleessä symposiumissa vuonna 1980. Nykyisin kiireinen kliinikko Riitta Lassila, jonka professuuria Helsingin yliopistossa Säätiö vahvasti tuki, lähettää teille nyt seuraavat terveiset:

Olen hyvin pahoillani, että en pääse osallistumaan Säätiönne 50 v juhlaan, koska ole työssä klinikassa. Kiitän Säätiötä lämpimästi saamastani professuurista, joka vasta nyt Sydäntutkimuksen Kultainen syke-kirjan ilmestyttyä valkeni minulle. Tämä professuuri-projekti on kuin satu – liian hyvä ollakseen totta. Mutta totta se on: 8. Kesäkuuta, siis ensi perjantaina Helsingin yliopisto vahvistaa professuurin – eli aivan kohta se on pysyvä. Paavo Nurmi-professuuri on minulle tässä muodossaan ihana elämänmittainen yllätys!